Kun Lalli Flomas – Suomalaisten todellinen saaga, jos Piispa Henrik ei olisi koskaan kuollutkaan, tarinoita Sätivalasta.

Tapahtui Kylmässä Pohjolassa Herran vuonna 1156. Kaksi miestä juoksee Köyliönjärven jäällä, toisella heistä on kirves, lunta tuiskuaa. Lalli flomaa. ”Ai vittu mä oon jäässä!”, Lalli parkaisee hyisestä jääkylvystä, käsillä hädin tuskin jään reunasta pitäen, ”HENRIK TUU ÄKKII AUTTAA”. Henrikin filmi loppuu eiku ei lopukkaa ja hän ryömii jään reunalle Lallin eteen, samalla avaten povitaskustaan tuohikäärön. Hän lataa messinkisen ristinmuotoisen laitteen, tykkinsä, tuohikäärön uumenista paljastuvalla kuunvalossa kimaltelevalla jauheella. Lallin leuka loksahtaa. Hän on kuullut tarinoita pyhästä pulverista, joka vie lähemmäs Jumalaa. Hän ei edes kissaa ehdi sanomaan, kun Henrik tarttuu hänen ylähuuleensa, antaen kylmän viiman kuivattaa hänen limakalvonsa. Henrik lausuu hartaasti, ”Herra olkoon teidän kanssanne”. Tuuli laantuu hetkeksi ja Pohjantähti välähtää kirkkaasti. Henrik ja Lalli katsovat toisiaan. Lalli tuntee kuinka voimat virkoavat hänen sisällään:

”Ai vittu ku sätii”.

Siitä lähtien tämä mystinen pulveri yhdisti heidät ja Jumalan. Lallin voimat virkosivat ja auttoivat kaksikon turvaan Pohjolan pimeydeltä. Kaksikko ei tuona iltana tosin tiennyt, millainen matka heitä odotti ja minkälaisia seurauksia yhdellä tykin laukauksella voisi olla. Lalli kertoi kyläyhteisölle ystävästään, joka pelasti hänet jäistä. Kylän vanhin kysyi Lallilta, saisiko myös hän nuuskaista pulveria? Tästä Lalli sai idean.

Mystisen mustan ja tehokkuutta lisäävän pulverin, nuuskan, suosio lisääntyi Köyliönjärven keskuudessa ja lisäsi suomalaisten kykyä suorittaa suurempiakin projekteja, joka nosti pienen Suomen maailmankartalle. Lallin ja Henrikin kokemukset järisyttivät heidän kuvaansa kristinuskosta sekä jumalyhteydestä, ja tavoittivat myös tavallisen kansan. Heidän perustamansa katolilaisuuden lahko, sätinistinen kirkko levisi hyvin laajasti koko Suomeen. Sätinismissä ehtoollisen tuoma yhteys Jumalaan saavutetaan säkillisellä, eli yhteisellä tykin laukauksella ylähuuleen. Säkillinen ja sätinismi muokkasivat vuosikymmenten saatossa Suomesta keskiaikaa järisyttävän tuotantovoiman. Valtio itsenäistyi ja laajeni Pohjois-Euroopassa Utralilta Haaparantaan, sekä saavutti kauppasuhteillaan merkittävän vaikutusvallan Euroopassa ja sen hoveissa. Vain suomalaiset hallitsivat nuuskan valmistuksen jalon taidon, jota sätinistiset munkki- ja nunnaluostarit hallitsivat sekä kehittivät edelleen.

Haaparannan nunnaluostari oli todellinen nuuskantuotannon keskipiste. Luostari kehitti vanhan löysän nuuskan rinnalle tykittömän vaihtoehdon, denssin. Denssin valmistaminen oli ensinnäkin halvempaa, mutta itse tuote oli moninkerroin vahvempaa, kuin perinteinen nuuska. Denssin kehittäminen mahdollisti uuden kansallistuotteen, sekä sätinismin levittämisen Baltiaan ja Keski-Eurooppaan. Sätinismin kontekstissa Henrik toimi ylimpänä johtajana, kun taas Suomen valtion keskeisemmät linjat vedettiin Lallin toimesta.

Paavi Urbasnus on vaikuttunut suomalaisten edistyksellisyyden salaisuudesta ja vaatii tietää, mikä on ajanut suomalaiset ja erityisesti Piispa Henrikin, kohti sätinismiä. Sit ne lähtee Paavin luo Vatikaanii. Piispa Henrik ja Lalli eivät kuitenkaan saapuneet tyhjin käsin. Kaksikko tarjoilee kultaisista tarjottimista Paavi Urbasnukselle rauduskoivun lehtiin käärittyä denssiä. Paavi Urbasnus epäröi. ”Voiko tämä muka olla suurten suomalaisten tehokkuuden salaisuus? Tämäkö substanssi sai pienen piskuisen, Jumalan hylkäämän kansan takaisin hartauden äärelle?”

Piispa Henrik heilauttaa messinkistä viuhkaansa kohti Paavi Urbasnusta ja pyytää Paavia nostamaan ylähuulensa.

”Ai hitto. Yläböögäs sätii.”

Urbasnusin messinkiviuhkan kuivattama ylähuulen limakalvo kirveltää ja hänen näkökenttänsä kapenee rauduskoivuun käärityn nuuskan sätiessä. Pohjantähden hehku valaisee Pietarinkirkon Paavin sviitin kultaisen kellertäväksi. Urbasnusin silmistä heijastuva Pohjantähden valo häikäisee myös Lallin ja Henrikin sielua myöten. Urbasnus romahtaa ja valo himmenee, Henrikki ja Lalli katsovat maassa makaavaa miestä. Hän vaikuttaa silmin nähden nuortuneelta, entiset rypyt ovat vaihtuneet hymykuopiksi. Ainoastaan ylähuulessa paistattelevaa kumpua voi luulla vanhuuden tuomaksi. Urbasnus nousee ja kääntyy päin Tiber jokea katsovaa parvekettaan. Joen helmeilevää pintaa katsellessa Urbasnus saa näyn kultaisena kimmeltävästä Torniojoesta, jonka rannalla myös Haaparannan nunnaluostari sijaitsee. Kirkkaus ja Tiber-joen säteily täytti Paavin sydämen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Jumala on antanut itsensä läsnä hänelle - ja ainoastaan tämän mystisen käärityn aineen kautta. Hän katsahti kohti Henrikiä ja antoi mandaattinsa rakentaa Pohjolaan Nuuskakatedraalin, todellisen sätinismin pyhätön.

”Mua vähän oksettaa, mutta menkää ja rakentakaa pyhättö. Olen ensimmäistä kertaa totisesti kohdannut Jumalan. Jumala puhui minulle pohjoisilla kielillä, joita en ymmärrä, mutta tunnistin kimmeltävän joen, Tornionjoen, menkää ja rakentakaa uusi pyhättömme uskonnolle, uusi, suurempi, ja sätivämpi. Sätikkö olkoon taivaanne, jumalan tyyssija, poistukaa.”

Kumartuneina, Henrik ja Lalli peruuttavat Paavin huoneesta pois ovien läimähtäen heidän perässään kiinni. Henrik ja Lalli katsovat toisiaan epäuskoisina ja juoksevat kohti hirvivaljakkoaan, jotka odottavat Pietarinkirkon portaiden kivestä hohkavassa päivän jälkeisessä kuumuudessa. Kaupungista poistuessaan he katsovat vielä viimeistä kertaa Vatikaaniin päin. Paavi katselee tyhjyyteen kaukaisuudessa ja Pohjantähti välkähtää vielä kerran. Henrik ja Lalli ottavat tuohikääreistään hieskoivuun käärityt nokareet ja livauttavat ne toistensa ylähuulin. Lalli toteaa: ”Myöhän tää tehdään”.

Ja pojathan tekivät työtä käskettyä. Matka hirvivankkureilla oli pitkä Vatikaanista Perä-Pohjolaan. Kolmen viikon matkustuksen jälkeen retkikunta saapui takaisin Haaparantaan, jossa Tornionjoki kimalteli kuin Urbasnuksen enneunessa. Kultaisessa joen hohteessa Lalli ja Henrik lausuivat koko kansalle Jumalan heille toimittaman tehtävän ja siispä koko kansa kerättiin Nunnaluostarin Torniojoen laidalla sijaitsevalle torille. Joesta hehkuvassa auringonpaisteessa Lalli lausui koko kansalle: ”Olemme saaneet tehtävän, tehtävän rakentaa meille pyhättö. Tämän pyhätön on Paavi unessaan nähnyt ja Jumala meille suonut. Noudattakaamme tätä nöyrää tehtävää, Herran, Paavin ja koko sätinismin tähden”. Yleisö kuuntelee puhetta täydessä hiljaisuudessa. Yhtäkkiä torin perällä ollut kalakauppias nousee kojunsa varjosta seisomaan viereisen vihanneskauppiaan perunalaatikon päälle taputtaen hitaasti käsiään. Häkeltynyt väkijoukko seuraa hetken kalakauppiasta, alkaen yksitellen lyömään käsiään yhteen yltyvällä voimalla. Ei kauaakaan, kun koko väkijoukko räjähtää innosta ja kiitollisuudesta vapahtajaansa kohtaan. Tuohisia nuuska-astioita aukeilee siellä täällä ja rauduskoivun lehtiin käärittyjä nuuskanokareita eksyy yhden, jos toisenkin ylähuuleen.

Juhlien laannuttua heti auringon noustessa Nuuskakatedraalin peruskivi muurataan. Nunnaluostarin johtaja, Abbedissa Kerttu Kylmäkuiva, toimii rakennusprojektin pääarkkitehtina Lallin toimeksiannosta. Kylmäkuiva on kerännyt luostarin kaikki nunnat ja viereisen Tornion luostarin munkit töihin sekä pian koko mustan kullan laakson alueen väki ryhtyy heidän avukseen. Katedraali nousee ennätysajassa ja jo kahden suven jälkeen on harjakaisten aika. Viidentenä suvena katedraali on valmis. Torniojoen kimalteessa hohtava nuuskanmusta katedraali on korkeampi kuin mikään pyörivälle pallolle aiemmin rakennettu teos. Jopa muinaiset pyramidit katsovat katedraalia vienosti ylöspäin. Ikkunoita pyhätössä on useampi, kuin pusseja tuhannessa tornissa. Sisätilat ovat mustan marmorinhohtoiset ja ikonien vuoraamat. Kenties koko sätinismin siihen asti kirjoitettu historia on luettavissa sen seiniltä kaikilla jumalan luomilla kielillä.

Lalli ja Henrik, nyt jo hieman harmaantuneet sätinismin perustajat, tapaavat Abbedissa Kylmäkuivan upouuden katedraalin portailla. ”Oletteko valmiita astumaan sätikköön?”, Kylmäkuiva kysyi. ”O-olemme”, vastasi Lalli epäröiden. Kylmäkuiva koputtaa kolmesti kahdeksanmetristä vaivaiskoivusta veistettyä ovea, joka alkaa aukeamaan hitaasti narahtaen. Oven takaa aukeaa poronkusemaa pidempi pääaula, jonka katto on korkeampi, kuin suurinkaan honka koko laaksossa. Lallin ja Henrikin leuat loksahtavat ja heikentyneistä ylähuulista putoavat visakoivun lehteen käärityt nyytit. Ne laskeutuvat aulan pehmeälle samettiselle matolle, joka on kudottu Albinokarhun taljoista. ”Seuratkaa”, Kylmäkuiva sanoo ja lähtee astelemaan kohti loputtomalta tuntuvaa keskikäytävää. Kaksikko ottaa ensimmäiset askeleensa korkeaan saliin, joka on molemmin puolin koristeltu muistoilla heidän menneisyydestään.

Seinillä on matkamuistoja yhteisiltä seikkailuilta niin hyviltä, kuin huonoiltakin hetkiltä. Lalli vilkaisee kohti vitriiniin kätkettyä kirvestä, jonka parivaljakko muistaa kenties liiankin yksityispiirteisesti. Huomio siirtyy kuitenkin nopeasti viereisessä vitriinissä ahmantaljasta valmistetulla tyynyllä lepäävään messinkiseen ristinmuotoiseen tykkiin, jonka äärellä parivaljakko jakaa yhteisen hymyn. ”One last time?”, Lalli ehdottaa Henrikille, joka vastaa kehotukseen myönteisesti hymähtäen. Henrik raottaa varoen vitriinin ovea nostaen tykin hellään otteeseensa kaivaen samalla taskustaan perinteiseen tuohikääröön käärityn nyytin, jonka hän ojentaa Lallille. Parivaljakko suorittaa perinteisen ristitykityksen. Messinkisen tykin laukaisu käynnistää luonnonilmiön. Kun nuuskat mäjähtävät ylähuulten perukoille syöpyneisiin onkaloihin, pimentyy sätikkö perimmäistä nurkkaansa myöten synkemmäksi kuin hienoinkaan laakson tuottama nuuskanokare. Lalli vetäisee syvempään henkeä, kuin hän on koskaan uskaltanutkaan. Pallean pullistuessa tiukimmilleen ja keuhkojen vapauttaessa ensimmäisen pihauksen ulospäin, pieni valo alkaa loistamaan kaukaa sätikön koristellusta päätyikkunasta. Valo kasvaa ilmavirran voimistuessa ja valtava pohjantähden valo täyttää katedraalin heijastuen kaikista sen kultakoristeista ja kristalleista. Lalli, Henrik ja Kylmäkuiva haukkovat henkeään jumalan astellessa heidän eteensä.

Siinä hän seisoi, Jumala. Kaikki, minkä takia he olivat koskaan mitään tehneet, seisoi nyt heidän edessään. Hänen todellista olomuotoaan olisi kai liian vaikea kuvailla tavalliselle kuolevaiselle, mutta heille näyttäytyminen oli tietysti koettava täytenä kunniana. ”Kuulkaa”, Jumala aloitti puheensa, ”olette sulkeneet silmänne ja matkaamassa kohti saatanan iestä. Nuuska on vallannut huultenne lisäksi mielenne – ettekö huomaa kuinka juuri he joiden asemaa koitatte parantaa kärsivät? Snaijaatteks? Kaikista suurin on kuitenkin vielä edessä; sodat, kurjuus ja tuho tulevat vielä niittämään kylvämänne sadon. Toimikaa ja nopeasti, sillä aika on käymässä vähiin.” Ja niin, tämän lausuttuaan Jumala poistui yhtä äkillisesti kuin oli ilmestynytkin suuren välähdyksen ja ylähuulen kuivattamisesta kuuluvan voimistuvan suhinan saattelemana. Pimeys lankesi katedraalin ylle ja sama arkinen päivänvalo hiljalleen palautui. Kolmikko katsoi hengästyneenä toisiaan tuhansien kysymysten valtaamana. Oliko heidän äskeinen näkemänsä totta? Heräämmekö tästä painajaisesta koskaan?

”Voiko Jumala tosiaan tarkoittaa, että meidän on luovuttava kaikesta siitä mitä olemme olleet luomassa?”, huutaa Henrik hätääntyneenä. ”En voisi kuvitellakaan luopuvani elämäni eliksiiristä, onhan se perimmäinen pelastajani. Ilman sitä mätänisin Köyliönjärven kalojen seurassa”, vastasi Lalli. Vitriinin varjosta esiin astuva Abbedissa kylmäkuiva huudahtaa: ”Mistä te oikein puhutte? Olemmehan koko elämämme omistaneet sätinismin palvelemiseen, kuten koko yhteiskuntammekin. Joka kansalainen kalakauppiaasta vanhukseen saa leipänsä meidän eliksiiristämme, emmekä voi olla sen kamelin selkä, joka katkeaa. Nuuskatalous on laaksomme veturi, jota ei saa pysäyttää. Teidän on parasta jäädä tänne, sinisilmäisyytenne voi koitua vielä laaksomme ja koko Suomen turmioksi”.

Varjoista astuu esiin kahdeksan nuuskaniittihaarniskoin varustettua taistelumunkkia, jotka tarttuvat kiinni Henrikiin ja Lalliin. ”He pitävät teistä tästedes huolen. Saatte kaiken haluamanne, mutta vain tämän sätikön tiluksien rajoissa. Se on kohtalonne”, Kylmäkuiva jatkaa. Henrikin ja Lallin raihnaiset kehot eivät voi mitään vahvojen munkkien koville kourille. Henrik parahtaa: ”Mutta entä Jumala? Etkö anna mitään arvoa ilmestykselle?” Kylmäkuiva katsoo kulmiensa alta Henrikkiä ja toteaa: ”Visakoivunuuskanokareideni kautta vannon, en ymmärrä mistä puhutte”. Abbedissa kääntyy ympäri ja alkaa ripeästi kävellä kohti ovea. Munkit vetävät Henrikin ja Lallin syvemmälle sätikön perälle, jossa heille avataan kultainen ovi. Oven takaa sarastaa koivujen varjostama lehto, jossa on silmänkantamattomiin kultaisia lautasia täynnä luostarin hienointa nuuskaa. Vartijat antavat Henrikille ja Lallille kultaiset ristinmuotoiset tykit ja toteavat: ”Täällä tulee olemaan kaikki, mitä te voisitte ikinä tahtoakaan tai kuvitella. Olkaa täällä nuuskan täyteläisyydessä, eikä teitä kohtaa mikään kurjuus.” ”Nuuskajösses”, Lalli sanoi ja katsoi Henrikkiä kyynelsilmin. ”Onko tämä taivas?”, vastasi Henrik ja kaatui sammaltyynylle, jonka viereiseltä mättäältä mustan kelmeä nuuskanökäre tipahtaa hänen vatsalleen. Äskeinen näky ja väittely unohtuu yltäkylläisyyden keskellä toverusten mielistä. Kaikki vaikuttaa juuri siltä täydellisyydeltä, jota he ovat unelmoineet aina sätinismin alkuajoista lähtien. Unelmiinsa uppoutuneina he havahtuvat valtavaan kajahdukseen, joka kantautuu heidän takaansa. Vartijat ovat kaikonneet ja ovet ovat sulkeutuneet. Heidät on lukittu tähän paratiisiin, paratiisiin ilman peltoja, joilla laukata vapaana. Meriä, joita seilata tuulen työntämänä, mutta poijuun kiinnitettynä. Vapaana, mutta loukussa.

Abbedissa istuu luostarin työhuoneessa katsoen ohi virtaavaa Tornionjokea, joka valuu kepeästi kelmeillevän kuun ja pohjantähden heikossa valossa. Hän kysyy oven vieressä seisovalta lähettinunnalta topakasti: ”Päivän tiedot!”. ”Miljoona tornia, tuotanto toimii normaalisti!”, lähettinunna vastaa. ”Hienoa, jatkakaa”, Abbedissa vastaa ja hymyilee vienosti vieden kristallisen tykin ylähuulelleen ja ampuu onkaloonsa nyytin hienointa ja tuoreinta nuuskaa vaipuen uneen tuoliinsa. Yö saapuu Haaparantaan.

Kylmäkuiva tuntee kaupungin hiljenevän ympärillään ja hänen ajatuksensa vaipuvat kauas pois nykyhetkestä. Ennen pitkää hän huomaa kävelevänsä pitkin valtavaa ja kylmyyttä hehkuvaa käytävää, jonka hän kuitenkin tuntee jollain tapaa kodikseen. Hänen toinen kätensä on loukussa jättiläisen kourassa, mutta sen ote tuntuu kuitenkin hellältä. Kylmäkuiva katsoo jalkoihinsa ja huomaa lattian olevan tavanomaista lähempänä. Myös hänen paljaat jalkansa itsessään ovat hänen iltaista muistikuvaansa nuoremmat ja jo pitkään vaivannut jalkasienikin on kadonnut. Viimeisin tuohiuutekuuri on selvästi tehonnut hän miettii, ja astelee pienin askelin valtaisaa käytävää jättiläisen vieressä eteenpäin. Kävellessä jättiläinen kääntyy hieman Kylmäkuivaa kohti ja toteaa: “Tämä saa luvan olla viimeinen kommelluksistasi, odotapa kun kohta Abbedissa Ettanlös saa kuulla tekosistasi!”

Kylmäkuiva havahtuu, nimi on tuttu vuosien takaa. Ettanlös oli hänen orpokotinsa johtaja ja vanha Abbedissa. Mutta Ettanlöshän on kuollut jo kauan sitten, kuinka hän voisi hänet tavata? Jättiläinen tarrasi kädestä hieman tiukemmin ja lausui tuimasti: “Kahdeksanvuotiaan ei tulisi liikkua luostarin ulkopuolella koskaan, tästä on sinulle sanottu jo kahdesti aiemmin.” Ajatukset Kylmäkuivan päässä alkoivat raksuttamaan ja ympäristö, jossa hän käveli alkoi näyttämään entistä tutummalta lapsuuden muistoista. Edessä raotti pieni ruskea ovi, jossa luki messinkisin kirjaimin “Abbedissa”. Jättiläinen avasi oven ja Tornionjoen kimalluksen valaiseman huoneen perällä istui tuttu kasvo, Abbedissa Esmeralda Ettanlös. Kylmäkuiva istuutui Ettanlösin työpöydän edessä olevalle pienelle tuolille ja häntä saattanut jättiläinen, joka paljastui hänen hoitajakseen, jäi seisomaan oven viereen. Huoneen ilmassa leijui juuri tykitetyn arkaaisen esinuuskan tuoksu, joka sai nuoren Kylmäkuivan sieraimet ja ylähuulen värisemään.

Ettanlös laski kristallisen ristin muotoisen tykin pöydällä aloitti ylähuuli tuoreesta nuuskasta sykkien: “Aaaaaahhhh, oijoijoijoi. Viiittthhuuu kus säthii. Ai moro, mit sää ny teit? Hei, Roni!”, hän huusi takana olevalle hoitajalle: “Älä leiki Jeesusta perkele, vaan kerro, mitä tämä nuori neiti on tehnyt”.

“Hän varasti viiriäisen munia pesästä luostarin ulkopuolelta!”, Roni vastasi ja käänsi katseensa lattiaan.

Yhtäkkiä Kylmäkuiva tunsi kuinka jokin naru olisi vetänyt häntä ylöspäin ja hän nousi tuolissa ylöspäin. Asiat sumenivat ympärillä ja Ettanlösin kasvot katosivat pikku hiljaa, mutta hän pysyi paikallaan. Hän tunsi vuodenaikojen vaihtuvan, useampaankin otteeseen. Ajan tuuli humisi hänen korvissaan, kun vuodet vierivät hänen ohitseen lapsuudesta aina teini-ikään asti. Asiat alkoivat pikkuhiljaa palautumaan hänen ympärilleen. Hän tunnisti saman huoneen, mutta jo hieman enemmän aikaa eläneenä. Kalusteita oli uusittu, mutta verhot olivat kulahtaneet. Sama nuuskan tuoksu leijui edelleen ilmassa ja pöydän toisella puolella istui edelleen Abbedissa Ettanlös kristallinen tykki kädessään. Nyt kuitenkin Ettanlösiä vastapäätä olevassa pienessä tuolissa istui joku muu lapsi ja Kylmäkuiva itse seisoi tämän vierellä. Hän tunnisti itsensä jättiläisen saappaista. Kylmäkuiva tunnisti ensimmäisen vallan ja auktoriteetin tuntemuksen teinivuosiltaan, ajalta, jolloin hän työskenteli samassa orpokodissa, jossa hän oli itse varttunut.

“Voitte poistua” Abbedissa Ettanlös tokaisee isorokon kylmässä kourassa itkevälle lapselle, jonka merkistä Kylmäkuiva lähtee taluttamaan häntä ovelle päin. Oven avattuaan Kylmäkuiva kuulee selkänsä takaa Ettanlösin pyynnön, “Venaa, jätin sulle jämät”. Kylmäkuiva kokee tämän merkiksi päästää lapsi omille teilleen jääden itse huoneeseen Abbedissan seuraksi. Hän sulkee oven lapsen poistuttua ja palaa pöydän ääreen. “Ota tästä, se on vain kerran käytetty”, Ettanlös tokaisee tarjotessaan rottaa Kylmäkuivalle jatkaen, “minun aikanani hoitohenkilökunta sai parhaimmillaan juhlapyhinä kolmesti käytetyn”. Kylmäkuiva hyväksyy Abbedissna tarjouksen ääni vapisten. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen säkkinsä. Jo kahdeksanvuotiaasta lähtien, ensimmäistä kertaa tämän jumalaisen tuoksun nuuhkaistuaan, hän oli odottanut oikeaa hetkeä, jonka hän siinä hetkessä koki koittaneen. Hän tarttuu hieskoivuun, ylimistön laatuun käärittyyn nyyttiin ja tunnistaa sen olevan selkeästi tienviitta hänen tulevaisuuden polulleen. Yhtäkkiä Esmeralda syöksyy, nopeammin kuin mitä hänen ikänsä antaisi ymmärtää, pöydän takaa tarttuen määrätietoisesti Kertun ylähuuleen loihtien hellästi kuivaavan föhn-tuulen hänen limakalvolleen. Ei aikaakaan, kun Kerttu tuntee hellästi käärityn, mutta hieman valmiiksi kostutetun nyytin lepäävän hänen yläbörstässään. Välittömästi hänen silmänsä sulkeutuvat ja hänen koko kehonsa alkaa värisemään yhdeksänkymmenen viiden hertsin taajuudella. Himmeästi Pohjantähti alkaa välkkymään samaisella taajuudella sumuisella yötaivaalla.

Ensimmäisestä säkistään lähtien Kerttu seurasi Ettanlösin viitoittamaa tietä Luostarissa. Kertun kasvaessa hän oppi Ettanlösiltä rautaiset kasvatustavat, jotka pätisivät oivasti sekä lasten kasvatuksessa, kuin kasvavan ja kansainvälisen liiketoiminnan johtamisessa. Kerttu asteli Ettanlösin viitoittamaa tietä itsevarmoin ja omintakeisin askelin. Ajan myötä hän sai oman nuuskakäsityksensä, hän huomasi sen sisimmän voiman, joka koukutti käyttäjän kuin käyttäjän, jota ihmiset peittelivät jumalyhteyden ja luostarin toiminnan varjolla. Kerttu kävi syvää taistelua sisällään. Pitäisikö nuuskaa käyttää, kuten Ettanlös on opettanut, hartaudella ja vain uskonnollisiin tarkoituksiin, vai tulisiko nuuskan mahti valjastaa ja paljastaa koko kansalle, jolloin luostarin osaama jalo taito saisi vihdoin kaivatun suuren arvonsa. Jos Nuuska valjastettaisiin koko kansan käyttöön, siitä hyötyisi koko Torniojokilaakso, sekä orpokotikin saisi tarvitsemansa rahoituksen. Kertun lapsenkasvattajan silmät näkivät ympärillään suuria epätehokkuuksia ja sopeutuksen kohteita, joita tulisi muuttaa, jotta nuuskaa voitaisiin viedä koko maailmaan. Tähän mennessä koko valmistusprosessi oli ollut hyvin käsityö perusteinen, eikä tuotannon kapasiteetti millään riittäisi suurempaan tuotannon skaalaukseen ylöspäin.

25 vuotiaana Kerttu oli juuri suorittanut luostarin ensimmäisen rakentelukurssin. Hän oli omin kätösin rakentanut Tornionjoen vedellä käyvän täysin automaattisen nuuskan tuotantolinjaston. Kaikki hänen kurssitoverinsa olivat äimänkäkenä laitteen tehokkuudesta. Kone vastasi kymmentä nuuskan käärijää, eikä se väsynyt. Rauduskoivukääröjä syntyi liukuhihnalla salamannopeasti ja ne suhahtivat tuohiropposiin kauniisti pientä visakoivuista liukumäkeä pitkin, jossa koivun visat kuvasivat toistaiseksi vapaana kuohuvaa Tornionjokea. Kesken laitteiston koeajojen Ettanlös laskeutuu katossa olevasta luukusta koivuisessa keinussa ja astahtaa Kertun eteen. “Mitä pohjantähden nimeen tämä on?”, Ettanlös huudahtaa ankarasti ja kiertää vimmattuna ympäri puista vekotinta, jonka pysähtyneelle liukuhihnalle alkaa kasaantua nuuskanökäreitä. “S- Se on Nuuskapakkamaatti 2000, ro-r-rouva”, Kylmäkuiva vastaa hiljaa epäröiden ja ylähuuli nuuskan puutteesta tai jännityksestä kevyesti vapisten ja sätien. Hän ei ollut kertonut aikeistaan Ettanlösille, sillä hän ei ollut aivan varma, mitä hän mahtaisi olla mieltä laitteesta. “Mitä se tekee?”, tiuskaisi Ettanlös. Kerttu alkoi varovaisesti kuvailemaan laitteen toimintaa ja sen tuomia etuja yhteisölle. Ettanlös seurasi Kylmäkuivaa katseellaan hitaasti tarkkailen ja tutki koivuisia hienomekaanisia osia, jotka oli juuri öljytty pellavaöljyllä, jonka ansiosta ne hieman kimmelsivät apeassa ilta-auringossa. Hetken kuunneltuaan Ettanlös huudahti: “Jo riittää, tapaa minut Mahlansillalla, kun aurinko laskee, ja tule yksin” Ettanlös poistui yhtä ihmeellisesti kuin oli tullutkin, hän asetti tykin alaspäin ja vetäisi, jonka jälkeen hän lennähti katon läpi samasta luukusta, kuin oli tullutkin. Hämmennys valtasi Kertun, mitä oli tapahtunut ja mitä sillalla häntä mahtoi odottaa.

Kerttulla on päällään lämpimät vaatteet kun hän alkuillan viimassa kävelee luostarilta kohti jokea. Hän näkee sillan ja tumman hahmon sen keskivaiheilla seisomassa, katsoen kohti alajuoksua ja matalalla loimottavaa aurinkoa. Ensimmäiset tähdet alkavat juuri ja juuri jo näkymään vastakkaisella, pohjoisella taivaan kannella, jossa Pohjantähtikin paistattelee omassa yksinäisessä himmeydessään. Kerttu ajattelee tähtikuvioiden merkitystä. Hän katsoo nuuskatykin tähdistöön ja luo sen jälkeen katseen kohti Säti Majoria, jossa Pohjantähtikin kimmeltää. Hän huomaa ajatustensa lomassa olevan jo sillalla. Hahmo on Ettanlös, sen hän tunnistaa jo kaukaa. Hänellä on päällään perinteinen Abedissan kaapu ja kaikki juhlakoristeet. Kerttu miettii mielessään, mitä Ettanlös oikein aikoo. Silta on huonokuntoinen ja jokainen askel narahtaa ikävästi tukkien päällä lepäävien lautojen hieman liikkuessa paikoillaan. Vesi kuohuu puisen sillan alapuolella. On kovin virta vuosikausiin. Luostarin saunakin jouduttiin siirtämään korkeammalle pengermälle, jottei virta veisi sitä mennessään.

Kertun ehtii noin kahden metrin päähän luostarin Abedissasta, kunnes hän aloittaa myrskytuulen lailla pauhavalla äänellään saarnan nuuskan pyhästä asemasta yhteisössä ja käsityön vahvasta moraalia ja laatu kasvattavasta luonteesta. Kerttu painautuu vasten siltaa ja hän tuntee lautojen taipuvan Ettanlösin kosken voimalla pauhavan äänen painosta. Ettanlös jatkaa puhumista ja painaa päänsä vasten Kerttua, hän tuntee lautojen naisevan liitoksistaan alla. Kerttu ymmätää, etteivät hänen ja Ettanlösin ajatusmaailmat tule mahtumaan saman luostarin alle, hän tarttuu tykkiinsä, ampuu nuuskapkkamaattinsa juuri tiivistämän ydinkikkareen sisään ja ampuu itseään ylähuuleen ja huutaa tuhannen richterin voimalla “AI VITTU KU SÄTIIIIII”. Samalla hetkellä Abedissa lentää kaksikymmentäkolme metriä ilmaan joen ja sillan yläpuolelle, josta hän putoaa läpi lankkujen. Abedissan kaulalla ollut tykki jää roikkumaan laudan koloon. Ettanlös pitää sormillaan kiinni tykin ketjusta. Kerttu juoksee muutaman metrin reiänreunalla ja tuijottaa alas koskeen, jonka yläpuolella kolmen metrin kokreudessa abedissa roikkuu. Kerttu huutaa: “Anteeksi, en tarkoittanut satuttaa! Olet ollut niin tärkeä minulle, esikuva, ystävä, koita jaksaa!” “Eehhh, ei…”, vastasi Ettanlös voihkien: “Olet liian voimakas, tiedän, että pystyt siihen, olen aina luottanut si-sinuun.” Ettanlösin ote alkoi livetä sormi kerrallaan, ensin etusormi, sitten keskisormi ja viimeisenä pikkurilli päästää irti tykistä ja Ettanlös tippuu kohti alla kuohuvaa koskea. Kerttu katselee kyynelehtien, kun hänen esikuvansa pikku hiljaa putoaa kohti kuohuja. Viimeisillä hetkilä ennen veteen osumista Kerttu näkee, kun Ettanlös heittää kokonaisen nuuskatuohikkaan ylähuuleensa ja huudahtaa: “Ui juma!” Abedissa vajoaa kuohuihin salaman nopeasti. Hänelllä on niin painavat kaavut päällä, että Kerttu tietää kuoleman olevan varma ja uhri tulee vajoamaan nopeasti pohjaan.

Kerttu tuijottaa kylmiä kuohuja, hän tuntee takaraivossaan Pohjantähden tuijottavan loisteen, se tulee piinaamaan häntä, hän tietää sen. Katse lankeaa vielä hetkeksi kuohuun, jonka jälkeen hän häipyy nopeasti pois laiturilta makuukammariin ja nukahtaa nopeasti.

Seuraavina päivinä Abbedissan kohtalo valkenee luostarin muulle väelle. Suurin teoria on, että Abbedissa olisi lähtenyt sieneen, mutta reikä laiturissa ja alajuoksulta maanviljelijän löytämä ruumis muodostavat yleiseksi teoriaksi onnettomuuden. Kukaan ei epäile Kerttua. Kerttu on tästä ihmeissään, mutta ei huolestu ja laittaa nuuskansa huuleen, kuten yleensäkin. Kerttu valitaan seuraavaksi Abbedissaksi kuukauden päässä ja hän perii kaiken omaisuuden, hyvin vaatimattoman sellaisen, Ettanlösiltä. Koko luostari on nyt yllättäen nuoren Kertun harteilla. Hän kuitenkin tietää tasan tarkkaan, mitä hän sillä tulee tekemään.

Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana Kylmäkuiva alkaa kasvattamaan tuotantoaan ja levittämään nuuskaa niin Tornionjoen itä, kuin länsipuolella. Hänen innovaationsa toimivat upeasti ja tuotantokustannukset saadaan painettua minimiin. Missä enne oli puinen Mahlansilta, on nyt suuri pato ja voimalaitos, jonka viskoivuisetturbiinit pyörittävät nuuskatehtaiden Nuuskapakkamaatteja. Nekin ovat kehittyneet jo versioon 14 PRO MAX. Lastenkodissa on kaikki myös oikein hyvin ja sieltä tuleekin valtakunnan etevimmät nuuskan käsittelijät. Eräänä päivänä Kerttu kohtaa kaksi etelästä matkaavaa, jokta muuttavat kaiken, mutta juuri yhtäkkiä Kerttu tuntee kohoavansa, ei kun putoavansa tyhjään mustaan allansa. Hän putoaa, mutta minne, helvettiin? Yhtäkkiä Kerttu säpsähtää, hän on nähnyt unta tuolissaan ja on nyt taas toimistossaan Torniojokilaaksossa. Hän ihmettelee outoa unta ja laittaa aamunuuskan huuleensa kristallitykillä, sillä aurinko on jo aika korkealla, on aika tehdä aamukierros tehtaalla. Hän miettii naureskellen tyrmässä olevia idiootteja, jotka aikaa sitten saapuivat ensi kertaa laaksoon ja lähtivät levittämään nuuskaa. Menestys on heidän mahdollistamaa, mutta ansiokseen sitä ei lueta Kertun mielestä. Hän pohtii, kuinka onnekkaasti hän sai nuo kaksi pois päiväjärjestyksestä ja jatkaa kohti kierrostaan. Tehtaan piipusta nousee nuuskan väristä savua. Lalli ja Henrik ovat yhä tyrmässään.

Teollistumisen seuraukset ja Fazer

Teollistumisen myötä Suomi on maailman napa. Sätinismi on valtauskonto. Kaikki tiet vievät Haaparantaan, jossa sätinismin lahja maailmalle, denssi pyörittää maailman rattaita. Tehtaiden savupiiput puskevat tummaa savua taivaalle kuninkaallisen kaartin torvien töräyksien säestämänä. Maailma on pedattu Suomelle. Nousu kuitenkin odottaa vain vääjäämätöntä laskua, ja maailmanjohtajat vilkuilevat kateellisesti suomalaisten häkellyttävän korkeaa elintasoa ja valtaisaa tuotantokoneistoa.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Ilma tuntuu jäätävämmältä kuin vuosiin aiemmin. Pohjola on kylmä. Nuuskatehtaiden poistovedet valuvat vesistöön ja luovat jopa uusia elinlajeja – puhutaan nuuskamuikkusista. Vapaassa lehdistössä puhutaan jo minijääkaudesta. Valta-asemaa dominoivat lehdet tosin pyrkivät tekemään kaikkensa, jotta journalismi ei saavuttaisi syy-seuraussuhdetta tehtaiden savuttamisen ja suomalaisia ympäröivän kylmyyden kanssa. Nuuskan tuomaan yltäkylläisyyteen tottuneet suomalaiset joutuvat katsomaan aamuja ilman nousevaa aurinkoa ja kestämään öitä ilman denssin tuomaa lämmintä vivahdetta sydämessään.

Kaukana sivilisaatiosta, Helsingissä syntynyt Karl Fazer kävelee postilaatikkonsa luokse. Kauttualtaan jäätynyt postilaatikko ei suostu avautumaan. Entinen ruskeanvärisen ja epäonnistuneen tuotteen keksijä ja kauppias sekä paikallinen työväenliikkeen nuori nousujohteinen kandidaatti, on kyllästynyt. Fazer noutaa vajastaan kirveen ja aukaisee postilaatikkonsa kiroillen. Helsinki ei ole koskaan ollut näin jäässä. Helsingin kirkonkylällä huhutaan tehtaiden mahdollisista organisaatio-ongelmista ja sään vaikutuksesta tuotantolinjastoon. Työntekijät eivät ole saaneet lounaanjälkeistä denssilähetystään viikkoihin. Denssitehtaiden tuotot ovat vuosikausia suuntautuneet yhteiskunnan varakkaimpien huuliin, kun taas tavallinen kansalainen on joutunut jakamaan samoja, rotiksi kutsuttuja vanhoja pusseja varastostaan.

Suomi on vajonnut kaamokseen. Ikiroudan ruoskima Pohjola on saanut mun maailman vihan ylleen. Ranskassa nuori ja lupaava sotilaskenraali Napoleon ”huge snus enjoyer” Bonaparte on ottanut haltuunsa Ranskan maailman toisiksi suurimmat denssilinjastot ja luvannut niiden avulla valjastaa Ranskasta seuraavan suuren suurvalta.

”Ienkaikkisesti sinun, Ranska! Yhdessä aiomme palauttaa Ranskan maailman huipulle!” Kansa huutaa Napoleon kuninkaalliselta parvekkeeltaan. Kansa räjähtää huutoon ja kutsuu Napoleonin nimeä. Kuninkaallinen hovi katsoo puhetta epäröiden ja tietäen syvien otsaryppyjensä takaa, kuinka Napoleon ”huge snus enjoyer” Bonapartella ei tule koskaan olemaan niin taattua reseptiä nuuskasta kuin Suomella. Suomen resepti on muinainen ja melkein jo kadottanut jälkensä historian havinoihin. Napoleon lupaa itselleen hautapaikan. Kuninkaallinen hovi on kuitenkin yhdestä asiasta autuaan epätietoinen; Napoleon ”huge snus enjoyer” Bonapartella on ässä hihassa. Napoleonilla on kirjekaveri Suomessa.

”Vittu on vitun kylmä vittu!”

Maailman korkein rakennus. Edelleen. Haaparannan Sätikkö on nähnyt aikaa. Jään vuoraamista ikoineista erottuu enää vain kohottuneet kehykset. Hyytävä tuuli viheltää katedraalin denssitornien välistä ja viiltää Karlin luita ja ytimiä. Haaparantaan Helsingistä matkaa tekevä ei kuolemaa pelkää, kertoo vanha toteamus kirkonkylältä. Helsingin olot ovat karmivat. Kylänherran sairastupa on ääriään myöten täynnä ja niksoista kärsiviä menehtyy päivittäin useampi. Tehdaspatruunat kieltävät minijääkauden todellisuuden ja kehottavat rukoilemaan kuten tunnollinen sätinisti tekisi. Nuori Karl Fazer katsoo suurvaltionsa ja koko kansakunnan tuskan symbolia ylöspäin ja ottaa askeleen eteenpäin kohti katedraalin ovia. Hän hengittää vielä kerran syvään ja tarttuu ovenkahvaan. Fazer on päättänyt ottaa asiakseen tavallisen kansan kärsimyksen Suomen todellisten johtajien edessä. Fazer astuu saliin.

Sätikön valtava puinen aula on lämmin ja tunnelmallisesti valaistu. Valtavan hallin reunoja somistaa hämähäkin seitteihin ja pölyyn sonnustautuneet nuuskaniittihaarniskat. Ilmeisesti vanhan ajan peruja. Ympäröivä, kaunis valo muistuttaa Karlia ajasta, jolloin aurinko valaisi säteillänsä Helsingin kotikylän mutateitä ja lounasaikaa, jonka jälkeen mikään ei lämmittänyt enemmän kuin puhdas pussi työmiehen eliksiiriä. Sätikön aulan perällä on varjoihin peittynyt alue. Karl katsahtaa ympärilleen eikä hahmota liikettä, eikä ihmisen piirteitä. Tilassa ei näytä olevan ketään.

”HFFFFFFFFFFFF!”.

Salissa kajahtaa tuoreen denssin lempeä haju. Joku selkeästi heitti yhden, kauniin ja valkoisen, pehmeän ja rakkaudentäyteisen, mullantuoksuisen denssipussin huuleen. Tuoksu muistuttaa kesäisestä maasta ja kesäpelloista. Rehellisestä työstä. Karl huomaa denssinhajun kumpuavan salin varjoisalta alueelta. Karl kuulee käheän, mutta etäisen äänen, joka kaikuu läpi lämpimän salin.

”Lalli, vithsi tää denshsi potkii! KÖH KÖH!”

Ei voi olla. Tuota nimeä Karl on kuullut vain lapsuudensaduista, kun Karlin isä ”Isä-Fazer” peitteli yöpuulle. Karl ottaa muutaman varovaisen askeleen eteenpäin. Sama hahmo jatkaa pehmeällä äänellä ”Astu eteenpäin, poikani”. Hahmon vieressä kimaltele lasinen vitriini, jonka sisältä kohoaa mystinen ja vanha, hämähäkin peittämä kirves. Karl epäröi hieman, mutta ottaa askeleen eteenpäin. Vihdoin varjoista erottuu kaksi, ryppyihin peittyneitä ikääntynyttä hahmoa. Hahmojen ylähuulet ovat kuluneet lähes olemattomiin ja hampaat pudonneet pois. Voisivatko hahmot olla satujen Lalli ja Piispa Henrik? Toinen hahmoista nostaa kätensä ja ojentaa messinkisen ristinmuotoisen tykin.

”Phoikani, pishtä tämä ylähuuleen. Röhhhh KÖHHHH!”

Karl ottaa tykin käteensä ja läväyttää denssinpurut ylähuuleensa. Välittömästi Karlin valtaa sanoin kuvaamattoman upea tunne, joka muistuttaa häntä nyt jo muistoissa patinoitua kesää. Hän ei ole ikinä kokenut vastaavaa tunnetta. Kyynel valuu hitaasti Karlin oikeaa poskea pitkin. Hän näkee jäästä nousevat valtavat hahmot ja punaesirippuihin peittyneet korkeat kirveet. Eufoorisuudessaan kieriskelevä Karl erottaa pilvivaltakuntien joukosta vakavan katseen.

”Karl, älä oksenna.”

Isä. Isä-Fazer. Isä-Fazer puhuu Karlille. Isä on kaukana kirkonkylällä Helsingissä jään peittämän hökkelin kellarissa. Karlin nuorin sisko, Paulig Fazer hoitaa niksoihin sairastunutta isää, joka kehottaa Karlia katsomaan eteensä ja palautumaan maan pinnalle.

”Säthiiks?”

Mystinen henkilö toiselta valtaisuimelta puhuu Karlille. Hahmon kieli nousee ylähuulen repimän aukon kautta nenälle ja lipaisee nuuskan valuttamaa liejua huulelta. Ovatko nämä tosiaan tarujen suurimmat sankarimme, yhteiskuntamme menestyksen juurisyy ja ennen kaikkea lopullinen turmio – Lalli ja Piispa Henrik?

”Khyllä olemme.”

Karl saa myöntävän vastauksen kysymykseensä, vaikkei edes avannut suutaan. Lalli nielaisee liejunsa, häntä ei edes yskitä nuuskan tuoma neste väsyneessä kurkussaan. Hiukan häkeltyneenä, hän tajuaa vihdoin saaneensa tilaisuuden parantaa kanssatovereidensa synkkyyttä. Kirkonkylän pieni kansa uskoo häneen. Isä uskoo häneen. Isä-Fazer.

”Shaat shen.”

Karl on hämmentynyt Piispan vastauksesta. Mystinen ja jylhä kaksikko kuulee hänen kaikki ajatuksensa. He ovat varmasti nähneet pidemmälle kuin tavallisen kansalaisen katse siintää. Pidemmälle kuin kukaan elinlaji voi uskaltaa. Ja puhtaasti denssin voimalla. Karl ei ymmärrä kuitenkaan, mistä Piispa puhuu.

”Ota thämä ja vie she ishä-Fazherin luokshe.”

Samaan aikaan kuin Lalli ojentaa mystisen, rauduskoivun lehtiin sidotun pergamentin Karlille, Lalli ja Piispa ottavat povitaskuistaan messinkiset tykit ja ristitykittävät toistensa aikaa nähneisiin ylähuuliin denssit. Karl ei tiedä mitä sanoa, mutta ymmärtää tämän olevan kansakuntansa perinnön ratkaiseva tekijä jään valtaamassa kirkonkylässä – ja koko Suomessa. Lalli ojentaa Karlille vielä yhden denssin ja pyytää Karlia viemään sätänismin ilosanomaa takaisin kylälleen – se auttaa. Karl tykittää denssin huuleensa ja hymyilee. Kaikki kääntyy paremmaksi.

Napoleon ”huge snus enjoyer” Bonaparte nojaa nyrkkeihinsä ja huokaisee syvään. Adjutantti katsoo johtajaansa nurkasta hiljaa. Napoleonin harteilla on kansakunnalle tehdyt turhat ja täyttämättömyyttä ympäröivät lupaukset sekä kuninkaallisen hovin karsastavat katseet. Pöydällä on kartta, johon ympäröity yksi kohde. Sätiloo.

”Monsjöö snus enjoyer!”

Kiireiseltä vaikuttava lähetti kiikuttaa Napoleonin luokse kirjeen, jonka adjutantti avaa kirjeveitsellä. Napoleon ”huge snus enjoyer” Bonaparte nousee tuoliltaan kuin salama, ja katsahtaa terävästi kohti kirjettä. Se on varmasti kirjekaverilta. Suomesta.

Adjutantti lukee kirjeen ja näyttää pienen, mutta vienon hymyn johtajalleen. Aika on tullut. Napoleon käskee adjutanttia järjestämään snunnat valmiuteen ja Ranskan tehtaat tuotantokuntoon.

Samaan aikaan Suomessa.

”Vittu on vitun kylmä vittu.”

Karl on palannut Helsingin kirkonkylälle. Liukas ja hyytävä polku johtaa tutulle kotiovelle, joka on melkein jäätynyt umpeen. Viimeisillä voimillaan Karl hakkaa ovea auki jäästä, tuloksetta. Karl lysähtää ovelle eikä jaksa huutaa. Viimeinen denssi on jo heitetty yläbörstaan. Karlista tuntuu painavalta.

Karl avaa reppunsa ja kaivaa esiin pergamentin, mutta hänen kätensä osuu johonkin terävään. Kirves. Miten se on sinne päätynyt? Lalli? Savuisten pilvien seasta välkähtää Pohjantähti. Karl ei ehdi ajatella, koska tämä on selkeästi merkki. Hänet on tarkoitettu johonkin suureen. Muista Karl, kansakunta katsoo sinua. Isä-Fazer katsoo sinua. Karl hakkaa kirveellä jään rikki ja saa vanhan hökkelin puuoven auki. Hän ryntää suoraan kellariin ja astuu pimeään. Synkän kellarin nurkasta erottuu pieni, mutta lämmin valo. Kynttilä, joka palaa vielä viimeisillä voimillaan. Isä-Fazer makaa sängyllä, ja katsoo kohti esikoistaan. Sisko Paulig nojaa kohti Isä-Fazeria. Kynttilä sammuu. Isä-Fazer on kuollut niksoihinsa.

Osa 1 / 2. Seuraava osa julkaistaan 1.5.